Marvin Hamlisch ja A Chorus Line

Marvin Hamlisch (1944-2012).
Kuva www.playbill.com

Luin tänä aamuna uutisen, että elokuva- ja musikaalisäveltäjä Marvin Hamlisch menehtyi lyhyeen sairauteen muutama päivä sitten 68 vuoden ikäisenä. Hamlisch teki suurimman osan sävellyksistään elokuviin, mutta hän oli todella myös musikaalisäveltäjä, mistä tunnetuimpana esimerkkinä on A Chorus Line (1975), eräs tärkeimmistä 1970-luvun teemamusikaaleista. Playbill-lehden nettisivuilla on hyvä kirjoitus Hamlischin urasta musikaalien näkökulmasta, sen voi lukea täältä.

Halusin nostaa Hamlischin työn esille blogissani, koska Sondheimin Companyn lisäksi musikaali A Chorus Line oli tärkeä teemamusikaalin lajityypin kehittäjä ja eteenpäin viejä. Teemamusikaalin käsitteellä (engl. concept musical) kuvataan usein juuri 1970-luvulla yleistynyttä musikaalityylilajia, jossa lineaarisesti kulkeva juoni ei enää ollut keskiössä, vaan teos saattoi perustua tietyn teeman, metaforan tai henkilöhahmon ympärille. A Chorus Line esimerkiksi perustui aitoihin Broadwayn esiintyjien haastatteluihin ja muistoihin, joista tekijät koostivat teoksen koe-esiintymis-aiheen ympärille. Musikaalin teemat kiertyvät toiveiden, pettymysten, oman osaamisen ja esiintymisen problematiikan ympärille. Erään teemamusikaalin määritelmän mukaan musikaalin rakenne ei ole lineaarisesti eteenpäin kulkeva vaan se rakentuu toisiinsa temaattisesti liittyvistä erillisistä kohtauksista, henkilöhahmoilla on tärkeä osa teoksessa ja musikaalin laulut saattavat kommentoida teosta tai henkilöitä  itseään. A Chorus Linessa toteutuvat nämä kaikki teemamusikaalin piirteet.

A Chorus Line
 - alkuperäisen Broadway-levytyksen kansi

Hamlisch, ohjaaja-koreografi Michael Bennett, musikaalin tekstin kirjoittajat Nicholas Dante ja James Kirkwood, Jr., sekä sanoittaja Edward Kleban voittivat vuonna 1976 yhdessä parhaan draaman Pulizer-palkinnon A Chorus Linesta. (Esimerkiksi Stephen Sondheim voitti saman palkinnon vasta vuonna 1985 yhdessä James Lapinen kanssa Sunday in the Park With George -musikaalillaan.) 

Monet A Chorus Linen lauluista ovat hienoja yksittäisten henkilöiden muistelmia tai kertomuksia itsessään, jotka toimivat omalla tavallaan hauskasti irrallaan musikaalin kontekstista. Toisaalta ne toimivat kuten monet Stephen Sondheimin musikaalien lauluista: yksi laulu on itsessään jo kuin pieni näytelmä, jossa on selvä draamallinen kaari, ja joka liittyy teemansa tai laulaja-hahmonsa kautta suurempaan kokonaisuuteen rakentaen tärkeänä palana kokonaista musikaalia. Kannattaa kuunnella esimerkiksi mainio ja samalla aika surullinen laulu "Dance 10, looks 3", tämän linkin takana oleva laulu on A Chorus Linen Broadwayn 2006 uusintaversiosta.

Vuonna 1985 A Chorus Linesta tehtiin myös elokuva, jota tähditti nuori Michael Douglas. 1980-luvun tyyli tulee elokuvassa todella vahvasti esille, ja siitä voi katsoa hauskoja klippejä Youtubesta. Linkkaan teille nyt kuitenkin tämän kirjoituksen videoksi vuoden 2007 Tony-gaalan alkunumeron, koska videossa näkyy pianoa soittamassa edesmennyt Marvin Hamlisch ja vuoden 2006 uusinta-Chorus Linen esiintyjät antavat parastaan. Suosittelen tutustumaan tähänkin teokseen, eräs amerikkalaisen musikaalihistorian 1970-luvun herkkupaloja, ehdottomasti!

Ilta Katri Helenan kanssa

Parempi myöhään kun ei milloinkaan, ajattelin, kun olin lähdössä katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalia sen viimeiseen näytökseen viime keskiviikkona. Odotin esitystä positiivisin mielin ajatellen, että on se millainen tahansa, kyllä minä varmaankin siitä tykkään - olen niin helppo liikutettava ja tykkään kaikesta positiivisesta. Mutta voi ei. Katri Helena ei voittanut minua puolelleen ja suurin syy oli esityksen dramaturginen heikkous sekä se, että Katri Helenassa kiteytyivät koko jukebox-musikaaligenren keskeisimmät ongelmat.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri, kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Jukebox-musikaaleilla tarkoitetaan tietyn artistin tai yhtyeen valmiiden laulujen ympärille kirjoitettua tarinaa. Jukebox-musikaali voi kertoa saman artistin / yhtyeen elämästä tai sen juoni voi olla täysin fiktiivinen uusi tarina. Vaikka tällaisia musikaaleja on oikeastaan tehty muutamia jo 1900-luvun puolivälistä lähtien, genre on noussut valtavaan suosioon 2000-luvulla – hyvän käsityksen saa Wikipediassa olevasta listauksesta. HKT:n Katri Helena edustaa varsinkin Suomessa hyvin suosittua jukebox-elämäkertamusikaalin tyylilajia. (Muita vastaavia esimerkkejä voi tarkistaa vanhasta kirjoituksestani täältä.) Yritän nyt kuitenkin ensi selvittää hieman ajatuksiani teoksesta yleisemmällä tasolla ja kirjoitukseni lopussa palata niihin koko genreä pahimmillaan vaivaaviin ongelmiin, jotka Katri Helenassa tulivat hyvin esille. 

Helsingin Kaupunginteatterilla on taitoa, tahtoa ja resursseja tehdä erinomaisen hyvää musiikkiteatteria. Heillä on siihen ehkä parhaat mahdollisuudet koko Suomessa. Uuden suomalaisen musikaalin tuottaminen suurelle näyttämölle on aina riski, mutta toki tässä tapauksessa riskiä pienentää se, että Katri Helena on iskelmälaulajana varsinainen suomalainen ikoni. Kaikki tuntevat häneltä edes jonkun laulun ja suurille ikäluokille – joihin monet teatterin suurkuluttajat kuuluvat – Katri Helena on kulkenut mukana ja julkisuudessa useita vuosikymmeniä. Viimeisessä näytöksessä teatterin suuren näyttämön katsomo oli lähes täynnä ja väliajalla kuulin hyväntuulisia kommentteja: ”Tämä on aivan ihana. Juuri sellainen kuin toivoinkin. Tulee niin hyvälle mielelle.” Itse koen olevani melko avoin kaikenlaisen teatterin, ja varsinkin musiikkiteatterin suhteen, ja pyrin keskittymään esitysten hyviin puoliin. Mutta tällä kertaa päällimmäinen tunteeni oli pettymys – ja tylsistyminen.

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Katri Helena on taiten tehty laulunäytelmä, joka kuljettaa Katri Helena Kalaojan elämää ja uraa laulusta toiseen. Esiintyjät ovat erinomaisia ja Helsingin Kaupunginteatterin lavalle on luotu visuaalisesti pääosin viehättäviä näyttämökuvia. Silti esitystä vaivasi mielestäni huono dramaturgia ja juonen puute. Ilpo Tuomarilan teksti noudattelee iskelmätähden elämänkaarta 1950-luvulta nykypäivään ja draamaa yritetään luoda lähinnä Katri Helenan avioliittojen ja hittilaulujen kautta. Onnistumiset ja epäonnistumiset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan riitä mitenkään pitämään jännitystä yllä lähes kolmea tuntia, varsinkin kun yhtenäinen punainen lanka – joku näkökulma tai elämää yhteen kokoava teema – puuttuu täysin. Sanna Majurin oikein hyvästä roolityöstä huolimatta Katri Helena henkilönä ei (yllättävää kyllä) riitä olemaan tarpeeksi kiinnostava pitääkseen kokonaisuuden kasassa.

Esitys siirtyy suurimmaksi osaksi kohtauksesta, tapahtumasta ja laulusta toiseen ilman selkeitä juonta eteenpäin vieviä siirtymiä. Laulut ja niihin liittyvät tanssikohtaukset eivät kuljeta tarinaa eteenpäin, kuten klassisissa yhtenäismusikaaleissa, vaan pysäyttävät toiminnan ja vaativat lähes poikkeuksetta aplodit yleisöltä. Aplodeeraaminen hyville esiintyjille on toki paikallaan, mutta kun se tapahtuu illan aikana parikymmentä kertaa, ollaan mielestäni jo lähempänä tribuutti-cover-konserttia musikaalia. Konsertinomaisuutta jopa korostettiin laulattamalla myös yleisöä mukana erään laulun yhteydessä! Esityksen imu ja juonenkuljetus välttämättä keskeytyvät ja lässähtävät aplodeihin ja poisjuoksevaan tanssiryhmään sekä juonessa tapahtuviin siirtymiin ja aikahyppyihin, joita ei tekstin tasolla selitetä tai perustella.

Katri Helenan hahmoa käytetään eräänlaisena minä-kertojana, joka kuvailee suoraan yleisölle tunteitaan ja tapahtumia. Iskelmätähti toimii ikään kuin näkökulmahenkilönä omaan tarinaansa. Koin tämän sellaisena keinona, jolla yritetään pitää epäyhtenäistä tarinaa kasassa, mutta ikävä kyllä hahmon suoraan puhutut kommentit jäivät naistenlehtitasoiseksi hötöksi ja latteuksiksi. ”Joskus elämä tarjoaa yhtä aikaa hyvää ja pahaa. Ja elämäksi sitä on kutsuttava.” Minä tunsin oloni katsomossa lähinnä vaivaantuneeksi.

En sano, etteivätkö elämäkertamusikaalit voisi toimia erittäin joskus hyvin; Katri Helenan elämän draama ja esitykseen rakennetut konfliktiasetelmat tuntuivat kuitenkin melko helpoilta ja heppoisilta, eivätkä ne riittäneet herättämään ainakaan minun tunteita tai kiinnostustani. En tiedä, olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin seurannut laulajattaren elämään aiemmin tai samaistunut hänen avioliittoihinsa ja muihin elämänkohtaloihin tai urapaineisiin muuten. Ehkä ihan rehellisesti en vain ole kohderyhmää. Mutta silti minua harmittaa, että esityksen dramaturgia ontui niin pahasti – Katri Helenan hienot iskelmähitit olisivat ansainneet paremman käsittelyn ja uskon, että niiden tekstejä ja sanomaa olisi voitu painottaa tai korostaa vielä paremmin paremmalla muulla tekstimateriaalilla. Nyt laulut oli aseteltu kuvastamaan lähinnä tiettyä tunnetta tai pelkästään kuvaamaan Katri Helenan elämänvaihetta ilman vahvempaa sisällöllistä painotusta (”tämä oli hitti sinä vuonna”).

Katri Helena, Helsingin Kaupunginteatteri,
kuvaaja Charlotte Estman-Wennström

Mainitsemani Sanna Majurin lisäksi haluan nostaa esiintyjäkaartista erityisesti Timppa Kalaojaa esittäneen Sami Hokkasen sekä Dannya ja Professoria esittäneen Kari Arffmanin roolisuoritukset. Vaikka Arffmanin ylilyöty Professori oli ehkä hieman eri tyylilajissa muiden hahmojen kanssa, kannattelivat nämä kolme keskeistä näyttelijää esitystä pitkälle. Tiina Brännaren ohjaus oli mielestäni yhtä tylsä ja mitäänsanomaton kuin Tuomarilan tekstikin, kohtauksia ei ollut sidottu toisiinsa tarpeeksi ja laulut esitettiin suurimmaksi osaksi konserttityyliin keskellä lavaa patsastellen. Tanssiryhmää käytettiin elävöittämään laulun taustoja ja pyörimään Katri Helenan ympärillä mielestäni liian samalla tavalla liian monta kertaa. Plussaa kuitenkin Arffmanin laulaman ”Vie minut” -kappaleen saunahassuttelusta.

Olisin halunnut kirjoittaa esityksestä positiivisemmin, mutta kuten sanottu, olin esityksestä lähtiessäni lähinnä tylsistynyt ja pettynyt. Nyt lopuksi haluan yhdistää Katri Helenan vielä muihin jukebox-musikaaleihin osoittaakseni, että osa tämän teoksen ongelmista on yleisempiä koko genreä pahimmillaan riivaavia ongelmia, ei vain tämän tähän yhteen teokseen liittyviä asioita. Vuonna 1999 valmistunut jukebox-musikaalien klassikko, Abban hittejä hyödyntävä Mamma Mia! on mielestäni erittäin hyvä jukebox-musikaali ja esimerkki siitä, millainen tämän genren edustaja voi parhaimmillaan olla. Mamma Mia! ei kerro Abbasta vaan Kreikan saarella hotellia pitävästä äidistä sekä naimisiin menossa olevasta tyttärestä, joka saa tietää että hänellä on kolme mahdollista isäkandidaattia, äidin nuoruudenrakastettuja. Musikaalin teksti on kirjoitettu ja valmiit laulut valittu niin hyvin, että Abban hittilaulujen sanoitukset sopivat ihmeellisen hienosti muuhun tekstiin. Ne tuntuvat parhaimmillaan kuin suoraan musikaalin kirjoitetulta materiaalilta kuvaten henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan, vieden kohtauksia ja tarinaa eteenpäin sekä kertoen katselijalle ja kuuntelijalle jotain ekstraa puhutun dialogin lisäksi.

Jukebox-musikaaleissa on kuitenkin todella helppoa langeta siihen ansaan, että yleisölle valmiiksi tutut laulut kantaisivat itsessään, eikä niitä tarvitsisi dramaturgisesti sitoa muuhun juoneen. Tällöin katsojalle voi tulla tunne, että tekijät ovat vain rahastamassa faneja tutuilla hittilauluilla, eikä musikaali teoksena anna katselijalleen mitään uutta tai kiinnostavaa. Teos voi helposti myös kääntyä konsertinkaltaiseksi hittikavalkadiksi, jolloin hukataan koko musikaalimuodon ydin eli laulujen, tanssin ja tekstin nivoutuminen yhteen sellaiseksi paketiksi, jossa kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä luoden jotain suurempaa kuin mitä ne erillisinä osina voisivat kellekään antaa. Jukebox-genressä luotetaan helposti liikaa tuttuihin sävelmiin ja hitteihin, eikä välttämättä panosteta muihin teoksen osa-alueisiin tarpeeksi. Uskon esimerkiksi, että Katri Helenan juoni pelkkänä fiktiona ja siihen liitetyt uudet sävellykset eivät olisi milloinkaan päässeet Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle vuoden musikaalitapauksena. Kiteytettynä haluaisin vaatia kaikilta jukebox-musikaalien tekijöiltä lupausta siitä, etteivät he tingi muun materiaalin laadusta ja panostavat erityisesti teoksen dramaturgiaan saadakseen hitit sopimaan uuteen kokonaisuuteen.

Uskon, että Katri Helena on kuitenkin ilahduttanut, liikuttanut, hauskuuttanut ja lohduttanut monia katsojia menneen vuoden aikana. Esityksestä saa mielestäni ihan hyvän kuvan teatterin tekemän trailerin perusteella, jossa mielestäni mennään esitys läpi pikakelauksella – oikeastaan lähes kolmetuntinen esitys on tiivistetty tähän videoon niin hyvin, että jälkeenpäin mietin, miksi katsoin koko esityksen, kun sen draamalliset huiput ja parhaat laulut tulevat esille jo tässäkin… 

Lisää musikaalitietoa kaikille!

Minulta oli mennyt viime syksynä aivan ohi New Yorkissa toteutettu mainio tempaus: musikaalientusiastit ja wikipedia-kirjoittajat olivat kokoontuneet yhteen parantaakseen englanninkielisen Wikipedian "musical theatre" -artikkelia. Tekijöiden tarkoitus oli hyödyntää jo valmiita kirjallisia lähteitä ja arkistoja - eli tuoda kirjastojen kirjoissa ja arkistopapereissa oleva tärkeä tieto- ja tutkimusmateriaali Wikipediaan. New York Timesin artikkeli tempauksesta on luettavissa täällä.

Viime kesänä kirjoittaessani graduani pohdin useasti Wikipediaa ja sen hyödyllisyyttä. Toisaalta Wikipedia on aivan nerokas väline itsessään, mutta esimerkiksi musikaalien ja musiikkiteatterin osalta jopa englanninkielinen Wikipedia on ollut aika torso. Kun olin itse lukenut kirja- ja tuntikaupalla lähdeteoksia liittyen musikaaleihin, alkoi Wikipedia näyttäytyä tyhmänä ja ohuena nippelitietojen roskakorina, josta kukaan ei voisi saada järkevää kokonaiskuvaa musikaalien maailmasta. Mutta nyt kun luen englanninkielisen Wikipedian selvästi päivitettyä artikkelia, voin olla todella iloinen - upeaa, että sen eteen on tehty töitä! Artikkelissa on runsaasti asiaa, sen viittaukset näyttävät olevan kunnossa ja lähdeluettelo ja lisälukemisto vaikuttavat oikein päteviltä.

En ole koskaan itse päivittänyt Wikipedia-artikkeleita, vaikka kuka tahansa sitä voisi tehdä. Suomenkielisen Wikipedian "musikaali"-artikkeli on todella surullisen tynkä, joten olisi erinomaisen hyvä, jos joku meistä täällä Suomessa päivittäisi sitä kattavammaksi ja analyyttisemmäksi. Tunnen piston sydämessäni: miksen minä päivittäisi artikkelia? Koska se vaatisi aikaa ja paneutumista, tarkkuutta, loogista ajattelukykyä ja sopivaa määrää itsehillintää, että osaisi valita yleisesti kiinnostavimmat ja tärkeimmät asiat artikkeliin, eikä vain omia suosikkiasioitaan... Pelkään myös sitä, että olisin liian kriittinen omaa tekstiäni kohtaan, enkä lopulta uskaltaisi kirjoittaa artikkeliin käytännössä mitään.

Siispä, voisin esittää haasteena kaikille teille muille suomalaisille musikaalirakastajille (ja -bloggaajille!): parannetaan kaikki yhdessä suomenkielisen Wikipedian musikaali-artikkelia, vaikka vain vähän kerrassaan! Tavoite voisi olla hyvinkin rento ja kevyt, esimerkiksi että artikkeli olisi hitusen kattavampi ja parempi vaikka vuoden 2012 loppuun mennessä. Miltä kuulostaa? Ketkä kaikki lähtevät haasteeseen mukaan? Lupaan itse tehdä jotain päivityksiä artikkeliin viimeistään kesälomalla, kun minulla on aikaa enemmän kuin nyt töiden ohessa - aika näyttää, mitä lopulta saan aikaiseksi.

Nyt kevään kunniaksi vähän kevätmusiikkia Lerner & Loewen klassikosta Camelot. 

Funny Face ja Gershwinit

Menneenä sunnuntai-iltana Yle Teema näytti Audrey Hepburnen tähdittämän musikaalielokuvan Rakastunut Pariisissa (Funny Face, 1957). Hassun musikaalikomedian musiikista ja lauluista vastasi 1900-luvun alkuvuosikymmenien voimakaksikko George ja Ira Gershwin. Vaikka Gershwinit ovat käytännössä amerikkalaisessa musikaali- ja iskelmähistoriassa yhtä tärkeitä kuin Rogers ja Hammerstein II, en ole tullut maininneeksi heitä yhdessäkään kirjoituksessani aiemmin. 

Erinomaiseksi pianistiksi nuorena kehittynyt George Gershwin (1898-1937) oli saanut menestystä säveltäjänä jo ennen kuin aloitti yhteistyön vanhemman veljensä Ira Gershwinin (1986-1983) kanssa. Veljesten ensimmäinen yhteinen menestys oli musikaali Lady, Be Good! (1924), joka Larry Stempelin mukaan määritteli oikeastaan uudella tavalla musikaalikomedian rytmin, tyylin ja sävyn. (ks. Stempelin Showtime, 2010) Veljesten musikaalit Lady, Be Good! (1924), Funny Face (1927), Girl Crazy (1930) olivat kaikki oman aikansa suuria hittejä, joiden jälkeen veljekset kirjoittivat yhdessä nykyperspektiivistä katsottuna suurimman ja menestyneimmän yhteisen teoksensa, musikaalin/folk-oopperan Porgy and Bess (1935). Georgen kuoleman (1937) jälkeen Ira jatkoi omaa uraansa menestyksekkäästi muiden säveltäjien kanssa; hän sanoitti esimerkiksi Kurt Weillin ja Jerome Kernin musikaalien lauluja.

George ja Ira Gershwin

Geroge Gershwinin musiikki on hyvin vahvasti jazzahtavaa, siinä on vaikutteita klassisesta musiikista ja silti se jatkoi Gershwinien omia teoksia edeltäneiden revyy- ja varietee-hittilaulujen perinnettä vieden niitä kuitenkin omaan suuntaansa. (Kuuntele esimerkiksi laulu "Facinating Rhythm", jonka lausefraasit menevät mainiolla tavalla hieman musiikillista rytmiä vastaan / synkoopissa). Veljesten työjärjestys oli ilmeisesti sellainen, että George sävelsi ensin musiikin ja Ira sanoitti laulut vasta valmiisiin melodioihin. Iran sanoitukset ovat nokkelia ja älykkäitä ja käyttävät erinomaisesti hyväkseen sanojen riimejä ja rytmejä. Sanat oli kuitenkin aina tehty palvelemaan valmista melodiaa, laulua, joten Stempel lainaakin Ira Gershwiniä itseään, jonka mukaan hänen sanoituksiaan on turha verrata runouteen. Käsittääkseni hyviä esimerkkejä Iran tyylistä ovat jo aiemmin mainitun "Facinating Rhythm" -laulun sanat, "Funny Face" -laulun beauty-cutie ja sunny-funny -tyyppiset riimit sekä "'S Wonderful" -laulun slangityylinen sanojen lyhentäminen

Stempelin mukaan Gershwinien 1930-luvun teoksissa (esim. Of Thee I Sing, 1931; Let 'Em Eat Cake, 1933; ja Porgy and Bess, 1935) näkyy selvästi pyrkimys yhtenäisempään tyylilliseen kokonaisuuteen. Niissä ei ole enää pelkkiä yksittäisiä ja teoksesta toiseen siirrettäviä hittilauluja, vaan ne ovat musiikillisesti ja tekstiltään kokonaisempia teoksia. Niiden voidaan nähdä ennakoineen varsinaisesti 1940- ja 50-luvuilla alkaneen yhtenäismusikaalin aikakautta. Vaikka Gershwineistä puhuttaessa tulisi ehdottomasti puhua myös Porgy and Bess -musikaalioopperasta, jätän teoksen nyt tässä tekstissä käsittelemättä. Sille tulisi antaa huomattavasti enemmän aikaa ja huomiota - mielellään ihan oma kokonainen tekstinsä, joten tässä vaiheessa en yritäkään tehdä pintaraapaisua, vaan suosittelen tutustumista esimerkiksi tuohon englannin kielisen Wikipedian kattavaan artikeliin teoksesta.

Funny Face (1927) -musikaalin juliste

Palatakseni vielä viime sunnuntaina Teeman esittämään Rakastunut Pariisissa -elokuvaan: vuoden 1957 Rakastunut Pariisissa eli Funny Face -musikaalielokuvaa ja Gershwinien 1927 ensi-iltansa saanutta Funny Face -musikaalia yhdistävät pelkästään Fred Astaire ja neljä samaa laulua! Elokuvan juoni poikkeaa aivan täysin alkuperäisen musikaalin juonesta ja lauluja on lisätty runsaasti; osa lauluista on Gershwinien muusta tuotannosta, osa on Roger Edensin säveltämiä. (Edensille kiitosta ja kunniaa toki myös, koska esimerkiksi elokuvan ensimmäinen laulu "Think Pink" on todella hauska: "And that includes the kitchen sink, think pink!") Alkuperäisen näyttämömusikaalin juonen ja muita yksityiskohtia voi lukea täältä. Fred Astaire esiintyi sisarensa Adelen kanssa useissa 1920- ja 30-lukujen suosituimmissa musikaalikomedioissa, ja he tähdittivät myös vuoden 1927 Funny Facea. Tässä 1950-luvun elokuvassa Fred Astaire tuntui mielestäni kuitenkin kuin muistumalta jostain vanhasta ja kaukaisesta ja hän tuntui olevan elokuvassa enemmän musikaalikohtausten tähtenä kuin uskottavana romanttisena sankarina. Romanttisen juonen uskottavuutta toki vähensi pääparin (Astaire ja Hepburne) ikäeron lisäksi koko elokuvan tarinan heppoisuus.

Näistä moitteistani huolimatta jaan teille nyt Rakastunut Pariisissa -elokuvasta erinomaisen musikaalikohtauksen. Valloittavan taitava Kay Thompson ja Fred Astaire (tekoparrassa!) esittävät laulun "Clap Yo' Hands", jonka George ja Ira Gershwin kirjoittivat alunperin musikaaliin Oh Kay! (1926). Tässä on rytmi, taito, huumori ja kaikki muukin kohdallaan. Nauttikaa!

Hyvää syntymäpäivää herrat!

Tänään 22.3. on sekä Stephen Sondheimin (s.1930) että Andrew Lloyd Webberin (s.1948) syntymäpäivä. Millainen sattuma onkaan, että 1900-luvun loppupuolen musikaalihistorian kaksi ehdottomasti suurinta nimeä ovat syntyneet samana päivänä! Herrojen syntymäpäivän kunniaksi linkkaan teille hauskan videon, jossa nämä kaksi monella tapaa suurta, mutta todella erilaista musikaalisäveltäjää soittavat yhdessä pianoa Cameron Mackintoshin kunniaksi. Tunnistatteko nuo heidän varioimansa biisit?

Tämän videon myötä onnea molemmille upeille herroille!

Kevät Stephen Sondheimin kanssa

Kokoelma Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä.

Sain alkutalvesta postissa upean paketin.

Eräs tamperelainen rouva oli syksyllä kuullut radio-ohjelman, jossa olin puhunut musikaaleista ja hehkuttanut Stephen Sondheimia. Koska hänellä oli levykirjastossaan runsaasti Sondheimin musikaalien levytyksiä, hän ajatteli että voisin olla kiinnostunut niistä. Ja millaisen paketin hän minulle lähettikään! Suuri pino Sondheimin teosten alkuperäislevytyksiä todella hyvässä kunnossa, omissa kansissaan. Olin nähnyt näiden kansien ja julisteiden kuvia pelkästään kirjoissa ja nyt ne ovat minun omissa käsissäni! Kuva ohessa.

Ainoa huono puoli tässä on, että minulla ei edelleenkään ole LP-levysoitinta, enkä ole päässyt kuuntelemaan levyjä. Olen toki kuunnellut noita samoja levytyksiä Spotifysta, mutta kyllä minun silti täytyy hankkia LP-soitin - aivan pian. Lämmin kiitos vielä kerran Irmalle Tampereelta näistä levyistä!

Blogini syksyllä julkaistut tekstit sivusivat monta kertaa Stephen Sondheimia tai puhuivat hänen teoksistaan. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä, joka olisi keskittynyt yksinomaan Sondheimiin henkilönä ja esitellyt hänet sellaisille, jotka eivät Sondheimia tunne. Sydäntäni lämmittäneen levypaketin myötä päätin, että Stephen Sondheimin täytyy olla ensimmäisen tauon jälkeisen kirjoitukseni aihe. (Sitä paitsi Sondheimin syntymäpäivä on ensi viikolla.)

Nuori Stephen Sondheim

Stephen Sondheim (s. 22.3.1930) on kiistämättä eräs 1900-luvun tärkeimmistä musikaalisäveltäjistä ja -sanoittajista. Olen aiemmin kirjoittanut Rogersista ja Hammersteinista, mutta 1900-luvun amerikkalaisesta musikaalihistoriasta puhuttaessa Sondheimia ei voida sivuuttaa. Hän itseasiassa oli Oscar Hammerstein II:n eräänlainen oppipoika: hän ystävystyi nuorena Hammersteinin pojan kanssa ja sai samalla Oscarista itselleen varaisän, joka ohjasi Broadwaysta innostunutta nuorta Stepheniä tiukasti mutta ymmärtäväisesti. (Sondheim kertoo suhteestaan Hammersteiniin monissa haastatteluissa, esimerkiksi tässä videossa, alkaen kohdasta n.1:20.)

Vaikka Sondheim oli alusta lähtien suuntaunut säveltämiseen ja sanoittamiseen yhdessä, hänen ensimmäinen merkittävä Broadway-työnsä oli West Side Storyn sanoittaminen Leonard Bernsteinin säveltäessä musiikin. West Side Storyn menestyksen myötä Sondheim pääsi tekemään sanoituksia esimerkiksi sellaisiin teoksiin kuin Gypsy (1959) ja Do I Hear a Waltz? (1965), mutta Sondheimin mukaan pelkkien sanoitusten tekeminen oli hänelle epätyydyttävää. Soindheimin ensimmäinen Broadwaylle tuotettu teos, johon hän teki sekä musiikin että sanoituksen oli A Funny Thing Happened on the Way to the Forum (1962).

Sondheimin ura lähti kuitenkin todelliseen nousuun vasta 1970-luvun musikaalien myötä, jotka hän teki yhdessä ohjaaja Harold Princen kanssa. Company (1970), Follies (1971), Kesäyön hymyilyä (A Little Night Music, 1973) ja Pacific Overtures (1976) olivat kaikki aivan omanlaisiaan taideteoksia ja uutta luovia Broadway-menestyksiä: Companysta Sondheim sai esimerkiksi ensimmäisen Tony-palkintonsa. (Olen kirjoittanut Companysta aiemminkin.)

Sondheim 1970-luvulla.

Sondheimin tuottelias 1970-luku päättyi julmaan ja hurjaan mustaan musikaaliin: kostoa hautovasta murhaajaparturista kertova Sweeney Todd (1979) on nykyään varmasti tuttu Tim Burtonin elokuvaversion kautta, mutta monet pitävät sitä Sondheimin hienoimpana ja täyteläisimpänä teoksena. Sweeneyn makuun pääsee erinomaisesti Sondheimin itsensä johdattamana tämän videon alkuminuuteilla.

Mutta jos kysytään Sondheim-faneilta, mikä on Sondheimin tuotannon paras musikaali, on vastauksia yhtä monta kuin musikaalejakin. Sunday in the Park with George (1984) voitti Sondheimille Pulitzer-palkinnon ja vaikka Merrily We Roll Along (1981) oli kaupallinen floppi, on silläkin vankka fanijoukkonsa. Amerikan presidenttien salamurhaajista kertova Assassins (1990) on Sondheimin tuotannossa aivan myös omanlaisensa, Into the Woods (1987) hyödyntää Grimmin veljesten satuja ja Passion (1994) on mielestäni ehkä Sondheimin romanttisin ja tunteellisin teos - hymyilevän pintakuoren alla piikikkään Kesäyön hymyilyn lisäksi. Vaikka minusta tuntuu, että kaikista Sondheimin musikaaleista löytää lähes jokaisella kuuntelukerralla uusia herkullisia sointukulkuja ja riimejä, tulee Companylla silti olemaan aina aivan erityinen paikka sydämessäni. (Vietin viime kesäni graduni ja siihen liittyen kolmen musikaalin, West Side Storyn, Companyn ja The Phantom of the Operan, parissa.)

Stephen Sondheim

Sondheimin teosten musikki on mielestäni melko tunnistettavaa - ainakin sitten kun sitä on tottunut kuulemaan. Se on samaan aikaan melodista ja jännitteistä, se on täynnä yllättäviä sointukulkuja ja musiikillisia kaaria, jotka saattavat jäädä ilmaan tai jatkua seuraavaan teemaan ilman varsinaista purkausta ja kaaren päätöstä. Sondheimin musiikillinen tyyli myös vaihtelee musikaalista toiseen, koska musiikki on aina tiukasti kiinni teoksen teemassa ja ilmentää sitä niin hienosti kuin musikaali vain voi. Mutta silti esimerkiksi Kesäyön hymyilyn erilaisten valssitahtien, Companyn sykkivän kaupungin taustahälymusiikin ja Pacific Overturen japanilaistyylisten harmonioiden takaa löytyy jotain yhteistä, sondheimilaista.

Sondheimin musikaalien eräs tunnuspiirre on myös se, ettei niistä ole jäänyt käytännössä ollenkaan hittejä, jotka ihmiset tunnistaisivat ja joita esitettäisiin irrallaan teoksista. Sondheimin ainoa lukuisia kertoja levytetty hitti on Kesäyön hymyilyn "Send in the Clowns", jonka esitysversiot ovat yhtä erilaisia kuin niiden esittäjät. Sondheimin kirjoittamat musikaalilaulut on kirjoitettu aina niin tiukasti tiettyyn teokseen, tietylle henkilölle ja tiettyyn kohtaukseen, että niitä on todella vaikea irrottaa kontekstistaan sisällön ja muodon kärsimättä. Kirjoittaessaan lauluja Sondheim on sanonut näkevänsä itsensä eräänlaisena näytelmäkirjoittajana: hän ei halua kirjoittaa näyttelijöille pelkkiä lauluja vaan mielummin kohtauksia, joita näytellä. Joten otettiinpa lähes mikä tahansa Sondheimin lauluista, siinä on aina draamallinen alku, keskikohta ja loppu, ja jotain kiinnostavaa esittäjänsä esittää.

Kuten tämänkin tekstin pituudesta huomaa, on Sondheimin ura ja teosten sarja aikamoinen paketti. Mistä sitten aloittaa tutustuminen Sondheimiin? Itse ihastuin häneen alunperin jumittuessani katsomaan Companyn vuoden 2006 Broadway-versiota 10 minuutin pätkissä Youtubesta. Joku toinen on ehkä saanut Sondheim-herätyksen Sweeney Toddin elokuvaversion kautta. Kuten sanottu, Sondheimin tuotannossa on niin paljon niin erilaista materiaalia, että todennäköisesti jokainen löytää jotain itseään kiinnostavaa tai liikuttavaa. Selaamalla blogiani taaksepäin löydätte monen monta jo aiemmin linkkaamaani Sondheimin laulua - voitte ehkä aloittaa niistä, tai sitten tästä seuraavasta videosta:

Pulitzer-palkitun Sunday in the Park With George -musikaalin nimikappale teoksen alussa tiivistää hienosti monta musikaalin teemaa. Musikaali kuvaa ranskalaista taidemaalaria Georges Seuratia, joka edusti pointillismin tyylisuuntaa ja pointillismin pisarointi kuuluu upeasti Sondheimin musiikissa. Samalla kohtaus pohjustaa Geroges'n ja tämän rakastajattaren välistä ristiriitaa: miehen keskittyessä taiteeseensa ja luomiseen, nainen jää huomiotta hikoilemaan auringonpaisteessa. Alkuperäisversion tähtinä, ja tässä videossa, olivat Bernadette Peters ja Mandy Patinkin.

Alla olevan videon myötä toivotan kaikille aurinkoisia kevätpäiviä puistoissa, ja nautinnollista tutustumista Sondheimiin!

Tauko

Hyvät lukijat. Kuten ehkä olette huomanneet, on blogin päivityksessä tullut melko pitkä tauko. Joudun jatkamaan taukoa vielä jonkun aikaa henkilökohtaisista syistä johtuen, mutta toivon ja uskon, että palaan taas blogin ääreen hieman keväämmällä.

Sillä välin, nauttikaa musikaaleista, teatterista ja kulttuurista. Annie Mestariampujan sanoin "There's No Business Like Show Business".