Sanasto


Tässä muutamia selityksiä käyttämilleni termeille, miten itse ne ymmärrän ja missä merkityksessä niitä käytän. Vaihtoehtoiset merkitykset ja erilaiset tulkinnat ovat mahdollisia.


[Broadwayn] kulta-aika / kultakausi:
Käsittellä viitataan useimmiten 1940-1960 -lukuihin, jolloin musikaalityyli kehittyi kevyemmistä musikaalikomedioista yhtenäismusikaalin suuntaan. Aikakauden suurimpiin säveltäjä-sanoittaja-pareihin kuuluivat Richard Rogers ja Oscar Hammerstein II (Oklahoma!, 1943; Carousel, 1945; South Pacific, 1949; The King and I / Kuningas ja minä, 1951; The Sound of Music, 1959), Alan Jay Lerner ja Frederick Loewe (Brigadoon, 1947; My Fair Lady, 1956; Camelot, 1960), sekä Sheldon Harnick ja Jerry Bock (Fiorello!, 1959; Fiddler on the Roof, 1964).


Yhtenäismusikaali: (engl. integrated musical, suom. joskus myös integraatiomusikaali) Yhtenäismusikaalista puhuttaessa tarkoitetaan 1900-luvun puolessa välissä yleistynyttä musikaalityyliä, jossa tavoitteena oli musikaalin draamallinen, teatterillinen ja esityksellinen yhtenäisyys. Yhtenäismusikaalissa on olennaista, että kaikki musikaalin osa-alueet – teksti, musiikki, laulu ja tanssi – tukevat juonen kuljetusta ja liittyvät saumattomasti samaan kokonaisuuteen. Monesti on ajateltu, että yhtenäismusikaalien aikakausi alkoi Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n Oklahoma! -musikaalista vuonna 1943 ja oli kukkeimmillaan ns. Broadwayn kulta-ajan, 1960-luvun puoleen väliin saakka.


Teemamusikaali: (engl. concept musical) 
1960- ja -70-luvuilla amerikkalaisella musikaalikentällä alkoi uusi ohjaajakeskeisempi aika: teosten keskeiseksi osaksi tuli niin sanottu ”directorial concept” – ohjaajan luoma näkemys musikaalista. Englanninkielinen sana concept musical viittaa tämän aikakauden musikaaleihin, ja se onkin joskus suomennettu konseptimusikaaliksi. Käytän itse kuitenkin omaa suomennostani teemamusikaali, koska se on mielestäni sisällöllisesti ymmärrettävämpi. Teemamusikaaleissa perinteinen lineaarinen juoni korvautui teemalla tai metaforalla, jota tarkasteltiin useammasta näkökulmasta ja joka tuli esille paitsi sisällön myös ohjauksen ja teoksen rakenteen kautta. Merkittävimpiä teemamusikaaleja olivat Harold Princen ohjaamat Cabaret (1966) ja Company (1970) sekä Michael Bennettin ohjaama A Chorus Line (1975).


Megamusikaali: (engl. megamusical, käsitteen määrittely suoraan Jessica Sternfeldin teoksesta The Megamusical, 2006).
Megamusikaali sanana kuvaa 1970- ja 1980-luvuilla yleistynyttä musikaalityyliä, jota on myös kutsuttu nimillä “spectacle show”, “blockbuster musical”, “through-composed popular opera” ja “popera”. Megamusikaalia määrittävät sekä musikaalin sisäiset että ulkokohtaiset ominaisuudet. Megamusikaalissa on useimmiten romanttinen, epookkiin sijoitettu juoni, se on läpilaulettu ja produktion lavasteet ovat näyttävät. Sen markkinointiin käytetään paljon voimavaroja, joten megamusikaalit myyvät usein hyvin jo ennakkoon. Musikaalin samankaltaisia produktioita toteutetaan ympäri maailmaa; yleisö on innoissaan, mutta kriitikot usein eivät. Megamusikaalia esitetään jopa vuosikymmeniä ja se voi muuttua osaksi pysyvää kulttuurista kuvastoa. Eräs tärkeä piirre on myös se, että megamusikaalien ensimmäinen aalto saapui Broadwaylle Englannista, ne olivat siis Eurooppa-lähtöisiä musikaaleja. Kaikki em. ominaisuudet eivät tietenkään päde kaikkiin teoksiin, mutta silti selkeiksi tällaisiksi megamusikaaleiksi voidaan nimetä varsinkin 1980-luvun teokset Cats (1981), Les Misérables (1985), Starlight Express (1984), Miss Saigon (1989), Chess (1984) ja The Phantom of the Opera (1986).


***
Kaikista edellä mainituista voi lukea tarkemmin gradustani, joka löytyy tämän linkin takaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti